Saammeko esitellä, talvi-iltain iloksi, syvältä renessanssin sydämestä: Decamerone. Ilmestynyt noin vuonna 1350, suomennettu ensimmäisen kerran 1914.

Rutto uhkaa, ja maaseudulle paennut seurue alkaa ratokseen kertoa tarinoita, kymmenen tarinaa kymmenessä päivässä. Tarinoiden… no, elämän nälkä ja iloittelu selittyy kehyskertomuksella. Tottahan tämä klassikoiden klassikko sisältää koko lailla räävittömiäkin tarinoita, ylitse pursuavassa renessanssin hengessä.

”Metsästyshaukka” on viehättävä tarina tyhmähköstä nuoresta aatelismiehestä ja tämän sinnistä rakkaudesta kauniiseen leskirouvaan. Tämä tarina on myös länsimaisen novellin peruskivi.

Entäpä perillinen Neuvostojen maasta? Julia Voznesenskajan  Naisten Decamerone suomennettiin 1986 lähes tuoreeltaan. Kirjaa ei julkaistu Neuvostoliitossa, sen verran riuskaa on kerronta ja neuvostoarjen tuuletus. Kymmenen naista synnytyslaitoksella kertomassa toisilleen tarinoita, todellakin Decameronen hengessä.

Suoraan asiaan mennään myös kotimaisten eturivin naistekijöiden kokoamassa 2000-luvun Decameronessa (WSOY 2007). Kertomusten lisäksi kirjassa on kuvaa ja sarjakuvaa, tekijöinä mm. Laura Honkasalo, Katja Kettu, Rosa Liksom, Sofi Oksanen ja Tiina Pystynen.

Afrikkalaista suullista kertomaperinnettä taas edustaa Musta Dekamerone (Basam books 1994). Kirja on kokoelma pohjoisesta Afrikasta kerättyjä veijaritarinoita, joissa on rutkasti hauskuutta ja loppuhuipennuksena usein opetus.

Kaikkea sitä kirjaston hyllyistä löytyykin!